Valokuvia.

Olin käymässä mummolassa.Puhuttiin vanhoista kuvista ja ruettiin niitä sitten katselemaan.
Siellä oli paljon hyvin vanhoja kuvia ja niistä yritin tunnistaa missä on ukki tai ukin sisko,äiti tai isä.Joistakin kuvista yritin tunnistaa mummon.Äidin tunnistin heti ja totesin että meissä on ollut pienenä paljon samaa näköä.

Oli ihanaa nähdä mummo ja ukki nuorena.Kun he ovat täynnä elämää ja ilman suurempia huolia.Kuitenkin siellä ukin kuvissa oli muutamia sotakuvia ja ne eivät olleet niin ihania,mutta niilläkin on oma tarinansa.Jotenkin vanhoista kuvista on lohdittavaa huomata että vanhetessaan ihmisessä kuitenkin säilyy ne samat piirteet.Esimerkiksi hymy.Huomaan mummosta että hänellä on edelleen samanlainen hymy kuin joskun kaksikymppisenä tai pitäessään äitiä sylissään,kuin nyt.

Siirtyessäni tuoreempiin kuviin huomasin tunnistavani oman ukin ja mummon paremmin.Jossain muistin sopukoissa joistain kuvista löytyy hyvinkin elävä muisto.

Nyt olo on hieman haikea.Tänään on ukin 85-vuotispäivä.Ukkihan on siis jo kuollut,mutta ukin muisto pysyy hyvin elävänä mielessäni.Varsinkin ne hyvät ja parhaat muistot.Katsellessani kuvia huomasin kaipaavani ukkia ja joidenkin kuvien kohdalla olisi tehnyt mieli itkeä.Niin on kova ikävä edelleenkin viiden vuoden jälkeen.Ja edelleen kadun sitä etten käynyt tervehtimässä ukkia sairaalassa viimeisinä kuukausina tarpeeksi usein.Olen sen vannonut etten tee samaa virhettä mummon kanssa.

Vanhojen rakkaitten ihmisten kanssa kannattaa viettää kaikki se aika maailmassa joka on mahdollista.Koska koskaan ei voi tietää millon vaihtaa toisen kanssa viimeisen hymyn,halauksen tai katseen.Jokaiseen hetkeen kannattaa tarttua ja jokaisesta hetkestä tehdä ainutlaatuinen,sillä sitten myöhemmin ne ovat niitä kultaisia muistoja.Carpe Diem.Ju nou.


Ukki.Olet minulle niin rakas.Aina.