Elämän aalloilla.

Nyt on sunnuntaipäivä. Ei ole krapulaa, väsyttää vain hieman. Tällaisista päivistä nautin. Saa juoda rauhassa aamukahvia ja kuunnella mieltä hivelevää musiikkia. Ei ole minnekään kiire. Vaikka olo onkin hyvin seesteinen, ja varmasti pintapuolisesti näyttääkin siltä, sisällä vellovat suuret aallot. Elämän aallot.

Aallot jotka tuntuvat heittelevän hieman joka suuntaan. Tai ehkä virtaukset. Ne saavat olon hyvinkin epävarmaksi. Epävarmaksi siinä suhteessä, ettei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Haluaisiko sitä toisiin töihin, haluaisiko opiskelemaan vai tyytyisikö sitä tähän mitä jo on? Näistä kysymyksistä menee tytön pää aivan sekaisin.

Olen aina ollut hetkessä eläjä, mutta nyt Carpe diem-motto tuntuu horjuvan. Ei mene päivää jolloin en miettisi mitä syksyllä haluaisin tehdä. Ja tilanne houkuttelee menemään siitä mistä aita on matalin. Jättämään kesken sen mitä on nyt aloittanut. Siinä olen yllättävän hyväkin.

Keskustelin asiasta ystäväni kanssa eilen ja hän sanoi, että ehkä pitäisi odottaa sinne syksyyn ja katsoa sitten uudelleen. Ja totesin siihen että se kuulostaa hyvältä. Kai tällainen angstausvaihe on aika normaalia "uudessa" työssä ja kai se menee ohi. Mutta se on varmaa että tänne en loppuiäkseni jää. Mieli vetää jonnekin, sydän toisaalle ja järki yrittää pysyä paikallaan.

"Päivä vain ja hetki kerrallansa" lauletaan myös eräässä virressä. Ehkä aika näyttää, onhan asioilla tapana järjestyä. Tämä vaatii vain hieman selkärankaa. Ehkä laitan nämä mietteet nyt pöytälaatikkoon ja otan ne esille taas syksyllä. Onneksi on ystäviä jotka saavat ajatukset välillä selvemmiksi.

Unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi, mutta mistä sitten unelmoi kun kaikki on jo toteutettu? Ja milloin sitä osaa jäädä vain paikalleen? Tai ehkä ennemminkin uskaltaa...

Äiti.

Eilen oli äitienpäivä. No se oli ja meni. Laitoin äitille tekstiviestin kun vasta perjantaina tajusin että olisihan sitä voinut lähtettää vaikka kortin. No ehkä teen sen tänään sitten. Hieman harmittaa, mutta olin sinänsä onnellinen että näen äitin tulevana perjantaina kun menen käymään kotopuolessa. No kuinkas ollakkaan äidiltä oli tullut aamutuimaan kolmena viestiä (kaksi omaan ja yksi työpuhelimeen) tiedonantona, että äiti ja isä lähtevät ensi torstaina Haniaan viikoksi. "No perhana!", ajattelin. Olisihan perjantaina äitin syntymäpäivät. Tärkeintä on kuitenkin että vanhukset pääsevät lomalle ennen kesän kiireitä jne jne.

Hieman nyt karkasi tämä jutun juuri väärille urille. No ihan normaalia minulle, sillä jos rupen selittämään Kuopiosta niin kyllä tasan tarkkaan juttu kulkee maailman ympäri ja päättyy Tukholmaan ja jutun alkuperäinen idea on jo unohtunut. Niin kuin huomaatte sen tässä.

Mutta takaisin äitiin.

Kävin tänään pitämässä Nunnanlahdessa koululla aamunavausta. Tarkoitus oli lukea pieni tarina ja puhua sen pohjalta, mutta ehkä jopa onneksi kirja jäi kotia ja puhuin äidistä. Lapset olivat vieneet aamupalan äitille vuoteeseen ja olivat askarrelleet kortteja ja lahjoja ja kukkia. Aivan mahtavaa. Innoissaan lapset kertoivat mitä olivat äidilleen antaneet. Tuli ihan ikävä omaa äitiä ja sitä ajatusta että olisi itsekin halunnut herättää äidin ja viedä kahvit sänkyyn. No mutta tässä tulee kyllä muistaa se että miun äitiä en oo varmaan koskaan kerenny herättämään kun se herää aina niin pirun aikaseen ja ei se siellä sängyssä jaksa ootella. Siksi yleensä äitien- ja syntymäpäivää edeltävänä iltana laitan kahvinkeittimen valmiiksi että ne olis sitten vähän niinkun minun keittämät kahvit. Ja pullan laitan jääkaappiin lautaselle valmiiksi ja ruusun pöydälle. Näin se on hieman jalostettu ja kaikkia palveleva toimi. Win-win -tilanne: mie saan rauhassa nukkua ja äiti saa omassa rauhassa herätä.

Takaisin Nunnanlahteen. Sitten mie kerroin että Raamatusta löytyy kymmenen käskyä ja niistä yksi on "Kunnioita isääsi ja äitiäsi". Siksi vanhemmille ei saa olla ilkeitä ja niille pitää tehdä niin kuin ne pyytää. Eikä vanhemmille saa hirveästi kiukutella vaikka kuinka tuntuisikin siltä että vanhemmat on tyhmiä. Kuitenkin vanhemmat tekee meidän eteen vaikka mitä. Äitit tekee ruokaa, isät kuskaa. Isä antaa rahaa esim karkkiin (tai taksiin). Äidit kantaa huolta. Luulenpa että vanhempien rakkaus on aina pyyteetöntä. Ja silti välillä me haistatetaan pitkät vanhemmille ja sanotaan niille että ne on ihan tyhmiä. No ehkä se on ihan fiksua, ettei isä anna ostaa sitä autokaupan hienointa bemaria vaikka periaatteessa itse saisikin päättää omista rahoistaan ja lainoistaan. Tai ehkä se on ihan hyvä ettei äiti päästä lähtemään ihan kaikille rokkifestareille yhden kesän aikana. Kyllähän se hetken ottaa päähän, mutta kun aika kuluu niin sitten sitä tajuaa. Rakkaudesta ja huolenpidosta ne sen tekee. (Vaikka mie en kyllä ymmärrä miksi isä ei vaan anna miun vaihtaa autoo!)

Minä oon aina ollu isän tyttö. Äiti on se jonka kanssa aina riidellään niin lujaa että taulut lentelee seiniltä kun mie lähen ulos talosta ja naapurit taatusti kuulee kun me huudetaan. Onhan se äiti käskeny miun lähtee niiltä poiskin ja takasin kuulemma ei ollu palaamista, mutta meni ehkä päivä niin tuli viesti että pitäs mennä käymään. Meninkin ja asiat oli ihan ok. Ei sanallisesti sovittu, niin kuin ei koskaan, mutta me kyllä itse tiedetään että kaikki on ok ja menneitä ei muistella. Rankinta meidän riitelyssä on se että näkee äitin silmistä että on onnistunu satuttamaan liian lujaa ja äiti nieleskelee kyyneliä. Silloin on vaan pakko lähtee pois, ettei sanois enää yhtään enempää typeryyksiä. Nyt niitä tilanteita on oppinu välttämään ja yleensä lähtee porukoilta pois jo siinä vaiheessa kun rupee kyrsimään. Kaikesta tästä huolimatta mie rakastan äitiä ja rakastan tosi paljon. Rakastan niitä hetkiä kun me jutellaan syvällisesti ja kerrotaan mieltä painavista asioista tai elämän tuomista mutkista. Ja aina on ollu hienoo kuulla äitiltä että kuinka on semmonen ihminen jolle on helppo puhua ja että mie jaksan kuunnella. Ja on se äiti sitä ihmetellykin, että miten mie jaksan kantaa niin paljon asioita sydämessäni kun oon näin nuori. No ehkä juurikin siksi. Ja mie voisin kuunnella ihmisiä vaikka maailman loppuun. Sillä se että jo keskustelun aikana näkee sen kuinka ihmisen mieli kevenee. Se on jotenkin palkitsevaa.

Koululla puheen loppuun sovittiin oppilaiden kanssa että tänään sanotaan kaikki omalle äitille: "Minä rakastan sinua ja oot minulle tosi tärkee". Kehotin myös sanomaan sitä useammin kuin vain äitienpäivänä. Ite ajattelin ainakin pitää siitä kiinni.

Äiti oot miulle tosi rakas! Ja anteeksi kaikki ne pahat asiat mitä siulle oon tehny tai sanonu elämäni aikana.