torstai 10. lokakuuta 2013

Mies.

Viime viikolla olimme töissä pystyttämässä Camera Obscura-rataa yläkoululaisia varten. Siinä pystytyksen lomassa tuskailimme naisporukassa, kuinka sitä olisikaan tässä hommassa parempi olla mies kun on enemmän voimaa ja muutenkin sitä kaiken maailman näppäryyttä.

Siitähän sitten jo hieman väsyneenä (nelisen tuntia pystytystä takana ja herätty 5.30) lähti keskustelu liikkeelle siitä, miksi joillain toimijoilla on aina liite mies lopussa. Puhuttiin sähkömiehestä, lautamiehestä, rakennusmiehestä. Miksei se voi olla sähkönainen jne? Nykyäänhän sähköhommia voi tehdä aivan yhtä hyvin nainen kuin mies.

No kai tälle kaikelle on oikeasti ihan looginenkin selitys, mutta meidän lopputuloksemme oli kyllä ainakin aivan hulvaton. Ja se oli seuraavaa: Mieshän nyt vaan osaa (tai oletettavasti osaa) kaiken. No tästä päästiin sitten siihen keskusteluun, miksi sitten pitää eritellä millainen mies on kyseessä. Tai vielä jos osaa monia aloja vähäsen, kun on toiminimeltään moniammattimies. Voihan sitä olla aivan vain mies. Juurikin siksi kun miehet vain osaavat aivan kaiken maan ja taivaan välissä.

Mutta kuinka hienoa olisikaan esitellä itsensä: Jenni Lahti, mies. (Kun nyt se on Jenni Lahti, nuorisotyönohjaaja) Eikä siihen loppujen lopuksi tarvitse edes koulutusta.

Päädyimme kuitenkin siihen, että antaa miesten olla miehiä ja osata kaiken. Tällöin me naiset voimme sitten aina kirota tekeleet miesten suunnittelemiksi tai rakentamiksi, kun ne eivät toimi toivotulla tavalla.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Syksyn värit

Erosin tuossa vähän aikaa sitten lyhyestä suhteesta, johon olin panostanut enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Olin tietenkin aivan rikki ja arvet parantuvat edelleen, omalla ajallaan.

Kun tämä tapahtui torstaina, seuraavana päivänä matkustin kotikonnuille selvittämään päätä. Samalla hain rakkaimman pikkunakin, siis Eetun, kotia täyttämään päiväni. Lauantaina sain viestin työystävältäni. Siinä viestissä hän kysyi, minkä väriseltä elämä näyttää. Silloin rupesin oikeasti miettimään omaa elämääni. Istuin ulkona, tuijotin puita ja mietin, minkä värinen elämäni sillä hetkellä on ja minkä värinen se oli pari päivää sitten.

Perjantaina elämä oli melkein musta, lauantaina se oli harmaa, niinkuin mustavalkokuvissa ja sunnuntaina huomasin siinä jo hieman keltaista. Kun viikko oli kulunut, elämässä näkyi jo paljon värejä, mutta ne värit olivat haalistuneita. Sen jälkeen tein päätöksiä.

Päätökset koskivat arpiani. Päätin antaa ajan parantaa. Syvimmät haavathan paranee hitaimmin, mutta silloin niiden kanssa oppii elämään ja jopa tykkäämään niistä. Samalla hyväksymme itsemme ja kannamme arpemme ylpeinä. Ja tärkeimpänä asiana on vahvistuminen. Mutta kaikki tämä vie ja vaatii aikaa. Sitä et voi kiirehtiä. Ainut, mitä voit tehdä on hyväksyä tilanne. Siitä se sitten alkaa.

Tänään ajoin töistä kotiin. Aurinko paistoi, radiosta tuli hyvä biisi. Samalla kerkesin katsoa maisemia. Huomasin kaikki ne mahtavat värit, syksyn värit: keltaisen, oranssin ja punaisen höystettynä ruskealla ja vihreällä. Kuinka kaunis luonto onkaan nyt! Ja kuinka moni pysähtyy sitä ihastelemaan arjen keskellä? Ei varmasti kovinkaan moni.

Samalla muistin työystäväni kysymyksen elämän väristä. Hymyilin ja totesin näkeväni kaikki värit ja hienosti ne näkyivätkin. Olin jossain vaiheessa kääntänyt uuden lehden elämässäni. En tiedä tapahtuiko se silloin, kun aloitin uudessa työpaikassani vai automatkalla, kun huomasin ettei entisen poikaystäväni ajatteleminen enää itketä. Aika on jännä juttu. Olen kohtalaisen onnellinen, vaikka arvet ovatkin vielä arat.

Niin. Entä sinä? Minkä värisenä sinun elämäsi näyttää? Pysähdy hetkeksi ja katso. Olet sen arvoinen.