Elämän aalloilla.

Nyt on sunnuntaipäivä. Ei ole krapulaa, väsyttää vain hieman. Tällaisista päivistä nautin. Saa juoda rauhassa aamukahvia ja kuunnella mieltä hivelevää musiikkia. Ei ole minnekään kiire. Vaikka olo onkin hyvin seesteinen, ja varmasti pintapuolisesti näyttääkin siltä, sisällä vellovat suuret aallot. Elämän aallot.

Aallot jotka tuntuvat heittelevän hieman joka suuntaan. Tai ehkä virtaukset. Ne saavat olon hyvinkin epävarmaksi. Epävarmaksi siinä suhteessä, ettei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Haluaisiko sitä toisiin töihin, haluaisiko opiskelemaan vai tyytyisikö sitä tähän mitä jo on? Näistä kysymyksistä menee tytön pää aivan sekaisin.

Olen aina ollut hetkessä eläjä, mutta nyt Carpe diem-motto tuntuu horjuvan. Ei mene päivää jolloin en miettisi mitä syksyllä haluaisin tehdä. Ja tilanne houkuttelee menemään siitä mistä aita on matalin. Jättämään kesken sen mitä on nyt aloittanut. Siinä olen yllättävän hyväkin.

Keskustelin asiasta ystäväni kanssa eilen ja hän sanoi, että ehkä pitäisi odottaa sinne syksyyn ja katsoa sitten uudelleen. Ja totesin siihen että se kuulostaa hyvältä. Kai tällainen angstausvaihe on aika normaalia "uudessa" työssä ja kai se menee ohi. Mutta se on varmaa että tänne en loppuiäkseni jää. Mieli vetää jonnekin, sydän toisaalle ja järki yrittää pysyä paikallaan.

"Päivä vain ja hetki kerrallansa" lauletaan myös eräässä virressä. Ehkä aika näyttää, onhan asioilla tapana järjestyä. Tämä vaatii vain hieman selkärankaa. Ehkä laitan nämä mietteet nyt pöytälaatikkoon ja otan ne esille taas syksyllä. Onneksi on ystäviä jotka saavat ajatukset välillä selvemmiksi.

Unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi, mutta mistä sitten unelmoi kun kaikki on jo toteutettu? Ja milloin sitä osaa jäädä vain paikalleen? Tai ehkä ennemminkin uskaltaa...