Kalastajan verkot interaktiivisessa verkossa.

Sosiaalinen media (SoMe) on ollut kovassa nosteessa kirkon piirissä. Työntekijöitä kannustetaan käyttämään sitä työvälineenä ihmisten kohtaamisessa. Toki seurakunnan pitää olla siellä missä on paljon ihmisiäkin ja internet takaa nimettömyyden tunteen, vaikka asiakas keskustelisikin seurakunnan työntekijän kanssa aivan omalla nimellään. Ei tarvitse katsoa työntekijää silmiin, eikä tarvitse näyttää tunteita. Ehkä tunne voi olla jopa molemminpuolinen.

Kuitenkin olen miettinyt, mitä on tapahtunut kirkon perinteiselle ihmisten kohtaamiselle. Sille että ihminen tavataan henkilökohtaisesti, kokonaisuutena ja asiakas jakaa ilot ja surut työntekijän kanssa. Eikö vuorovaikutus ole suurempaa oikeassa elämässä kuin virtuaalisesti?

Itse käytän SoMea suurimmaksi osaksi yhteyksien ylläpitämiseen perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa. SoMesta puhuttaessa yleisin esimerkki on yleensä aina Facebook. Ja miksei, koska se on niin monipuolinen; siellä voi jakaa elämän iloja kuvina, sanoina, muistiinpanoina, keskusteluina ja yksityisviesteinä toisten kanssa. Miksi sitä ei sitten käyttäisi? Varsinkin kun niin moni muukin sitä käyttää.

Yksityisen käytön lisäksi olen tottunut käyttämään Facebookia myös nuorisotyössä. Työskennellessäni seurakunnassa loin ryhmän isosille, jolloin kommunikointi heidän kanssaan oli helpompaa. Tein seurakunnan nuorisotyölle oman sivun, josta tykkäämällä ihmiset saivat tuoreimmat nuorisotyön uutiset suoraan sivuston etusivulle uutisvirtaansa. Ja rippikoulunuoret saattoivat luoda omalle rippikouluryhmälleen ryhmän jossa voivat jaksaa muistojaan keskenään. Hyvinkin kätevää. Milloinkahan rippikoulun voi suorittaa virtuaalisesti?

Mielestäni on todella hienoa, että kirkko on jalkautunut myös virtuaalimaailmaan. Vaikka kirkko levittää verkkojaan sosiaalisessa mediassa, ei välttämättä yksittäisen työntekijän tarvitse olla hoitamassa työtään jokaisessa suosituimmassa palvelussa. Työntekijän ei tarvitse kantaa huolta kaikista huolestuneista seurakuntalaisista vaan niistä itselleen lähimmistä. Ne jotka haluavat kysyä kirkolta jotain saavat vastauksen sellaisilta ihmisiltä jotka ovat koulutettu juuri siihen työhön.

Seurakunta on siellä missä kokoontuu kaksi tai useampi ihminen ja Jumala on kaikkialla eli myös internetissä. Mutta ei unohdeta todellista kohtaamista. Onko sosiaalisen median suuri kiinnostus vain trendi, joka heikentyy vanhetessaan? Vai siirtyykö työ kokonaan virtuaalisuuteen. Tutkimattomat ovat Herran tiet tässäkin asiassa.

(Teksti julkaistaan Dino-lehdessä)

Toivo.

Olo on kuin olisi eksynyt keskelle suurta, aavaa, pimeää peltoa
ja pään päällä tähtitaivas - pieni ihminen keskellä ääretöntä.

Toivoa silti on.
Toivoa on niin kauan kun kodin ikkunassa palaa kynttilä.
Tuo toivon kipinä.

Ja niin kauan kun toivoa on,
joku sytyttää uuden kynttilän loppuun palaneen tilalle.

Ehkä sitten syssymmällä.

Juuri leirikesän aloittaneena kirjoitin seuraavaa:
"'Päivä vain ja hetki kerrallansa' lauletaan myös eräässä virressä. Ehkä aika näyttää, onhan asioilla tapana järjestyä. Tämä vaatii vain hieman selkärankaa. Ehkä laitan nämä mietteet nyt pöytälaatikkoon ja otan ne esille taas syksyllä. Onneksi on ystäviä jotka saavat ajatukset välillä selvemmiksi"

No nyt on syksy ja katsoin asoita uudelleen. Senkin verran että päädyin hakemaan töitä Tampereelta. No. Tein hakemuksen netissä, laitoin sen menemään ja odotin. Jännitti kamalasti. Sitten tulikin kutsu haastatteluun. Kävin siellä ja sain kahden vuoden määräaikaisen viran Annalan nuorisokeskuksesta nuorisotyöntekijänä. Olin onnellinen. Olen edelleen.

39 hakijaa, joista 35 pätevää. Viisi sai kutsun haastatteluun ja kolme paikkaa auki. Virka, 2v ja 8kk määräaikaiset. Sain siis ns. hopeaa, mutta olen nyt toteuttamassa yhtä unelmaani. Tuntuu siltä kun en vaan jaksaisi odottaa lokakuun alkuun että pääsisin muuttamaan Suomen Manchesteriin.

Kaikki uusi ja varsinkin muutokset jännittävät aina. Sitä miettii näkeekö enää ihmisiä täältä kun muuttaa niin kauas. Kuitenkin on mahtavaa, että mansessa on jo ystäviä valmiina niin ei ole pelkoa, että olisi yksin. Haluaisin nähdä kaikkia kavereita vielä ennen lähtöä, mutta kuukausi menee hyvin nopeasti ja tehtävä tuntuu mahdottomalta ja varmasti onkin lähes mahdoton.

No uudet tuulet puhaltavat. Toivottavasti elämäkin saisi kunnon sisältöä. Se jää nähtäväksi. Pysytään tutkalla.

Nyt se alkaa...

Niin se alkaakin. Nimittäin leirikesä. Tai oikeastaan se alkoi jo eilen ja tänään jatkuu.

Minulla leireille laskeutuminen tapahtuu hitaasti lapsityön koko perheen leiripäivän ja nappulaleirin kautta toimistopäivään ja vaparille, joita seuraa sitten kesän ensimmäinen ripari.

Kesällä on kyllä aivan mahtavinta tehdä leirejä. Kuka nyt jaksaa tai haluaa olla jumissa jossain tylsässä, pimeässä ja tunkkaisessa toimistossa kun voi hengata ulkonakin. No. On ne toimistopäivätkin pakollisia kun pitää tehdä juttuja joiden pohjat löytyy vaan työkoneelta.

Eilen oli siis ensimmäinen "leiri". Oli ihanaa olla ulkona, mutta toisaalta sitä sai myös hieman kärsiä kun en muistanut laittaa aurinkorasvaa, joten nyt voin näyttää rusketusraidat kyllä. No iho on edelleenkin suhteellisen punainen, mutta onneksi ei kipeä. Nyt mietin kuumeisesti minne olen aurinkorasvani viime syksynä muutossa laittanut. Sillä tänään taitaa tulla yhtä kuuma päivä. Ihanaa sinänsä. No riparilla on sitten taas perinteisesti hyvinkin kylmä. Olen siitä aivan varma.

Mutta eilen tein erikoisen päätöksen. Päätin että jossain vaiheessa hankin mökin. Mökin jostain Savosta, järven rannalta. Tämä unelma syntyi eilen Polvelan leirikeskuksen laiturilla kun ulkona oli sen muutaman hetken aivan hiljaista ja pystyin nauttimaan siitä hiljaisuudesta kun vain muutamat linnut lauloi, aurinko paistoi ja järvi oli tyyni. Kuinka ihanaa olisikaan kiireestä täysien leirien jälkeen aina paeta omalle mökille muutamaksi päiväksi vain rauhoittumaan ja voimaantumaan.

Katsellaan tässä kuinka paljon sitä kerkeää blogia päivitellä töiden (eli leirien) lomassa.

Elämän aalloilla.

Nyt on sunnuntaipäivä. Ei ole krapulaa, väsyttää vain hieman. Tällaisista päivistä nautin. Saa juoda rauhassa aamukahvia ja kuunnella mieltä hivelevää musiikkia. Ei ole minnekään kiire. Vaikka olo onkin hyvin seesteinen, ja varmasti pintapuolisesti näyttääkin siltä, sisällä vellovat suuret aallot. Elämän aallot.

Aallot jotka tuntuvat heittelevän hieman joka suuntaan. Tai ehkä virtaukset. Ne saavat olon hyvinkin epävarmaksi. Epävarmaksi siinä suhteessä, ettei tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Haluaisiko sitä toisiin töihin, haluaisiko opiskelemaan vai tyytyisikö sitä tähän mitä jo on? Näistä kysymyksistä menee tytön pää aivan sekaisin.

Olen aina ollut hetkessä eläjä, mutta nyt Carpe diem-motto tuntuu horjuvan. Ei mene päivää jolloin en miettisi mitä syksyllä haluaisin tehdä. Ja tilanne houkuttelee menemään siitä mistä aita on matalin. Jättämään kesken sen mitä on nyt aloittanut. Siinä olen yllättävän hyväkin.

Keskustelin asiasta ystäväni kanssa eilen ja hän sanoi, että ehkä pitäisi odottaa sinne syksyyn ja katsoa sitten uudelleen. Ja totesin siihen että se kuulostaa hyvältä. Kai tällainen angstausvaihe on aika normaalia "uudessa" työssä ja kai se menee ohi. Mutta se on varmaa että tänne en loppuiäkseni jää. Mieli vetää jonnekin, sydän toisaalle ja järki yrittää pysyä paikallaan.

"Päivä vain ja hetki kerrallansa" lauletaan myös eräässä virressä. Ehkä aika näyttää, onhan asioilla tapana järjestyä. Tämä vaatii vain hieman selkärankaa. Ehkä laitan nämä mietteet nyt pöytälaatikkoon ja otan ne esille taas syksyllä. Onneksi on ystäviä jotka saavat ajatukset välillä selvemmiksi.

Unelmat on tarkoitettu toteutettaviksi, mutta mistä sitten unelmoi kun kaikki on jo toteutettu? Ja milloin sitä osaa jäädä vain paikalleen? Tai ehkä ennemminkin uskaltaa...

Äiti.

Eilen oli äitienpäivä. No se oli ja meni. Laitoin äitille tekstiviestin kun vasta perjantaina tajusin että olisihan sitä voinut lähtettää vaikka kortin. No ehkä teen sen tänään sitten. Hieman harmittaa, mutta olin sinänsä onnellinen että näen äitin tulevana perjantaina kun menen käymään kotopuolessa. No kuinkas ollakkaan äidiltä oli tullut aamutuimaan kolmena viestiä (kaksi omaan ja yksi työpuhelimeen) tiedonantona, että äiti ja isä lähtevät ensi torstaina Haniaan viikoksi. "No perhana!", ajattelin. Olisihan perjantaina äitin syntymäpäivät. Tärkeintä on kuitenkin että vanhukset pääsevät lomalle ennen kesän kiireitä jne jne.

Hieman nyt karkasi tämä jutun juuri väärille urille. No ihan normaalia minulle, sillä jos rupen selittämään Kuopiosta niin kyllä tasan tarkkaan juttu kulkee maailman ympäri ja päättyy Tukholmaan ja jutun alkuperäinen idea on jo unohtunut. Niin kuin huomaatte sen tässä.

Mutta takaisin äitiin.

Kävin tänään pitämässä Nunnanlahdessa koululla aamunavausta. Tarkoitus oli lukea pieni tarina ja puhua sen pohjalta, mutta ehkä jopa onneksi kirja jäi kotia ja puhuin äidistä. Lapset olivat vieneet aamupalan äitille vuoteeseen ja olivat askarrelleet kortteja ja lahjoja ja kukkia. Aivan mahtavaa. Innoissaan lapset kertoivat mitä olivat äidilleen antaneet. Tuli ihan ikävä omaa äitiä ja sitä ajatusta että olisi itsekin halunnut herättää äidin ja viedä kahvit sänkyyn. No mutta tässä tulee kyllä muistaa se että miun äitiä en oo varmaan koskaan kerenny herättämään kun se herää aina niin pirun aikaseen ja ei se siellä sängyssä jaksa ootella. Siksi yleensä äitien- ja syntymäpäivää edeltävänä iltana laitan kahvinkeittimen valmiiksi että ne olis sitten vähän niinkun minun keittämät kahvit. Ja pullan laitan jääkaappiin lautaselle valmiiksi ja ruusun pöydälle. Näin se on hieman jalostettu ja kaikkia palveleva toimi. Win-win -tilanne: mie saan rauhassa nukkua ja äiti saa omassa rauhassa herätä.

Takaisin Nunnanlahteen. Sitten mie kerroin että Raamatusta löytyy kymmenen käskyä ja niistä yksi on "Kunnioita isääsi ja äitiäsi". Siksi vanhemmille ei saa olla ilkeitä ja niille pitää tehdä niin kuin ne pyytää. Eikä vanhemmille saa hirveästi kiukutella vaikka kuinka tuntuisikin siltä että vanhemmat on tyhmiä. Kuitenkin vanhemmat tekee meidän eteen vaikka mitä. Äitit tekee ruokaa, isät kuskaa. Isä antaa rahaa esim karkkiin (tai taksiin). Äidit kantaa huolta. Luulenpa että vanhempien rakkaus on aina pyyteetöntä. Ja silti välillä me haistatetaan pitkät vanhemmille ja sanotaan niille että ne on ihan tyhmiä. No ehkä se on ihan fiksua, ettei isä anna ostaa sitä autokaupan hienointa bemaria vaikka periaatteessa itse saisikin päättää omista rahoistaan ja lainoistaan. Tai ehkä se on ihan hyvä ettei äiti päästä lähtemään ihan kaikille rokkifestareille yhden kesän aikana. Kyllähän se hetken ottaa päähän, mutta kun aika kuluu niin sitten sitä tajuaa. Rakkaudesta ja huolenpidosta ne sen tekee. (Vaikka mie en kyllä ymmärrä miksi isä ei vaan anna miun vaihtaa autoo!)

Minä oon aina ollu isän tyttö. Äiti on se jonka kanssa aina riidellään niin lujaa että taulut lentelee seiniltä kun mie lähen ulos talosta ja naapurit taatusti kuulee kun me huudetaan. Onhan se äiti käskeny miun lähtee niiltä poiskin ja takasin kuulemma ei ollu palaamista, mutta meni ehkä päivä niin tuli viesti että pitäs mennä käymään. Meninkin ja asiat oli ihan ok. Ei sanallisesti sovittu, niin kuin ei koskaan, mutta me kyllä itse tiedetään että kaikki on ok ja menneitä ei muistella. Rankinta meidän riitelyssä on se että näkee äitin silmistä että on onnistunu satuttamaan liian lujaa ja äiti nieleskelee kyyneliä. Silloin on vaan pakko lähtee pois, ettei sanois enää yhtään enempää typeryyksiä. Nyt niitä tilanteita on oppinu välttämään ja yleensä lähtee porukoilta pois jo siinä vaiheessa kun rupee kyrsimään. Kaikesta tästä huolimatta mie rakastan äitiä ja rakastan tosi paljon. Rakastan niitä hetkiä kun me jutellaan syvällisesti ja kerrotaan mieltä painavista asioista tai elämän tuomista mutkista. Ja aina on ollu hienoo kuulla äitiltä että kuinka on semmonen ihminen jolle on helppo puhua ja että mie jaksan kuunnella. Ja on se äiti sitä ihmetellykin, että miten mie jaksan kantaa niin paljon asioita sydämessäni kun oon näin nuori. No ehkä juurikin siksi. Ja mie voisin kuunnella ihmisiä vaikka maailman loppuun. Sillä se että jo keskustelun aikana näkee sen kuinka ihmisen mieli kevenee. Se on jotenkin palkitsevaa.

Koululla puheen loppuun sovittiin oppilaiden kanssa että tänään sanotaan kaikki omalle äitille: "Minä rakastan sinua ja oot minulle tosi tärkee". Kehotin myös sanomaan sitä useammin kuin vain äitienpäivänä. Ite ajattelin ainakin pitää siitä kiinni.

Äiti oot miulle tosi rakas! Ja anteeksi kaikki ne pahat asiat mitä siulle oon tehny tai sanonu elämäni aikana.

Enemmistö voitti, vähemmistö väitti.

Eilen oli vaalit. En seurannun vaalitulosta vaan katsoit tyytyväisenä leffaa. Facebook piti minut ihan tarpeaksi vaalivalvojaisissa, että tiesin suurin piirtein miten vaaleissa kävi vaikka en aamulla osannutkaan nimetä nyt niitä uunituoreita suurimpia puolueita.

Minä en siis äänestänyt vaaleissa. Nyt varmasti kaikilta, jotka tätä tekstiä lukee nousee niskakarvat pystyyn ja huudahtavat kodeissaan: "Miksi ihmeessä?!". No siis ihan vain sen takia kun ei pahemmin jaksanut nuo vaalit kiinnostaa. En jaksanut edes ottaa ehdokkaista selvää. No nyt kaikki siellä kotonaan ajattelee: "Ei sitten tarvitse valittaa hallituksen päätöksistä, jos ei ole äänestänyt." Ja hitot. En ole jaksanut pitkään aikaan kiinnittää huomiota valtion asioihin. Omissakin asioissa on tarpeeksi tekemistä. Ja sitä paitsi. Minähän valitan jos siltä tuntuu.

En nyt kuitenkaan ollut puhumassa itsestäni vaan muista. Ja kun jo mainitsin tuon valittamisen niin valitan nyt muista ihmisistä.

Suomessahan vallitsee tiettävästi demokratia. Ainakin aikaisemmin on. Eli kansa päättää. No nyt kun ei vaalit mennyt "niin kuin piti" tai "niin kuin aina ennenkin", kaikki valittaa. Facebook on ollut täynnä valitusta vaalituloksesta koko päivän. Voisitteko valittaa siitä vaikka jossain muualla kuin sosiaalisessa mediassa? Valittakaa kotonanne tai työpaikalla tai ihan missä vaan irlinä. Kansa on nyt puhunut ja sille ei nyt voi enää mitään. Eläkää sen kanssa. Aina ei vaan voi voittaa.

Ukkini sanoi aina että pettymys pitää kääntää voitoksi. Voi ollakin ihan hyvä että persut tuli hieman sekoittamaan pakkaa, että ei mennä aina samanlaisilla hallituksilla. Eikä sitä voi koskaan etukäteen tietää mitä tuleman pitää. Vain aika näyttää. Pitää vain yrittää sopeutua. Onhan se toki ihan totta, että persujen vaalilupaukset oli hieman ampuvia mutta katsellaan miten ne niitä lunastaa. Minä ainakin seuraan ihan mielenkiinnolla.

Rusakko kuittaa.