Uusi alku.

Mietin tovin tuota otsikkoa ja päädyin tuohon. Ehkä osaan selittää sen, ehkä en.

Edellisen päivityksen jälkeen on maailmalta selvitty takaisin, jatkettu samassa työssä Sastamalassa seurakunnalla nuorisotyössä, muutettu pari kertaa yksin ja kerran yksiin. Nyt elämä soljuu kivikoita parhaansa mukaan väistellen sinisessä talossa Tampereen Pispalassa. Minä, mie ja kolme käärmettä.

Jo itsessään muutto tuon miehekkeen kanssa yksiin oli uusi alku elämässä, joka joka päivä jaksaa yllättää, ilostuttaa tai vihastuttaa. Silti joka ilta ennen nukahtamista hiljaa sanotaan sanat: "minä tykkään sinusta." Välillä siitä tulee erilaisia variaatioita ja ne saavat parhaimmillaan aikaan pienen hihittelyn. Joskus ne sanotaan spontaanisti yhteen ääneen ja joskus nukkuville korville. Silti sen sanominen ääneen, monta kertaa päivässä, on meille tärkeää. Mutta ehkä ei enempää nyt tästä aiheesta.

Ajattelin aktivoida uudestaan tämän blogin ja kertoa minun elämästäni. Vähän kaikesta ja välillä varmaan en oikein mistään. Tuntoja, luuloja, harhoja, tahtoja, unelmia, ongelmia, paineita. Noista ja muistakin. Arjesta.

Voisin aloittaa alusta ja kertoa itsestäni. Olen 31-vuotias savolaisnainen, tyttö kuitenkin omasta mielestäni, ja asun Tampereen Pispalassa miehen, poikaystävän, ja kolmen käärmeen kanssa. Töissä käyn Sastamalassa ja sielltä olen ev.lut. seurakunnalla nuorisotyönohjaajana. Oikeasti olen vt, olin jo kerran virallisestikin ihan virassa, mutta valitus valinnoista tai menettelyistä teki minusta vt:n. Vt, vs tai virka, työtäni teen täydestä sydämestä. Kotona kokkailen, leivon ja kasvatan papuja. On parvekkeella nyt kyllä perunaa ja valkosipuliakin ämpäreissä. Niin ja pakolliset amppelimansikat, joista on saatu jo parikymmentä marjaa maistiaisiksi. Vapaa-ajallani tuskailen ja tasapainoisen painon, liikunnan ja ravinnon suhteen.parisuhdekiloja on liikaa ja ruoka liian hyvää.

Yritän kirjoitella tänne elämäni kommelluksista, kohokohdista ja tylsääkin tylsemmästä arjesta kerran viikossa. Niin. Uusi alku. Onhan tämä.

Maailma avoinna.

Tänä sunnuntaina se tapahtuu. Nimittäin maailmalle lähtö. Kirjaimellisesti. 

Viime viikolla tein listoja hankinnoista ja viimehetken muistamisista ja nyt listat on jo suurimmaksi osaksi täynnä yliviivattuja asioita. Hyvä minä siis!

Lauantaina vietimme minun läksiäisiäni kaveriporukalla ja oli hauskaa. Silti tuntuu, että pitäisi yrittää nähdä vielä muutamia ystäviä joiden kanssa on ollu koko syksyn paljon tekemisissä. Ja pitäisi pakata. Ja ennen kaikkea katsoa, mitä sinne rinkkaan pakkaa! Äääää. Saisinko muutaman lisätunnin, sillä kai työtkin on tässä sivussa tehtävä.

Mutta nyt voisin palata ajassa roimasti taaksepäin.

Mistä se ajatus sitten lähti?

Kesällä 2012 rakkaat ystäväni Anna ja Heri menivät maistraatissa naimisiin. En ikäväkseni päässyt paikalle, mutta ilmoitin kohteliaasti että voisin lähteä mukaan sitten Indonesiaan, kun he menevät sielläkin naimisiin. Heri on siis kotoisin Indonesiasta. Ja sain luvan. En muista tarkalleen ajankohtaa milloin tämä tapahtui, mutta siitä alkoi sitten säästäminen.

Myöhemmin selvisi että ajankohta tulisi olemaan joulukuu 2013. Ja helmikuussa ostettiin liput lentoliput Indonesiaan. Kesällä vielä hankin lennot Thaimaaseen, että pääsisin sukeltamaan. Kaikki oli jo selvillä silloisessa työpaikassa. Lomat järjestelty ja kaikki ajateltu, kunnes tuli niitä kuuluisia muuttuvia tekijöitä. Vaihdoin syyskuussa työpaikkaa, lomat paloivat ja pelotti pystynkö maksamaan kaikki Suomen pään kulut reissun aikana. No onneksi kuitenkin kaikki luonnistui. Sain viiden viikon virkavapaan, hyvät lomarahat edellisestä työpaikasta ja vielä veronpalautuksia. Ei siis huolta.

Syksyn ajan sitä vaan pyöritteli mielessään TJ sitä ja TJ tätä, vielä niin ja niin pitkä aika. Sitten olikin jo hetki kun ei ollut enää kuin yksi kuukausi reissuun. Iski ensimmäinen paniikki, mitä kaikkea miun pitää hankkia. No viimetipan rakastajana, en kuitenkaan ottanut kummempaa ressiä asiasta vaan elin elämääni ja järjestelin asioitani pikkuhiljaa. Kunnes tuli viime viikko. No siitähän aloitin. 

Viimeiset rokotukset, rinkka, lääkkeet ja muut pienet hankinnat on nyt suoritettu. Tavaroita on laitettu kasaan. Jännitys tiivistyy. Kärsivällisyys vähenee. Tahtoo jo reissuun!

Mies.

Viime viikolla olimme töissä pystyttämässä Camera Obscura-rataa yläkoululaisia varten. Siinä pystytyksen lomassa tuskailimme naisporukassa, kuinka sitä olisikaan tässä hommassa parempi olla mies kun on enemmän voimaa ja muutenkin sitä kaiken maailman näppäryyttä.

Siitähän sitten jo hieman väsyneenä (nelisen tuntia pystytystä takana ja herätty 5.30) lähti keskustelu liikkeelle siitä, miksi joillain toimijoilla on aina liite mies lopussa. Puhuttiin sähkömiehestä, lautamiehestä, rakennusmiehestä. Miksei se voi olla sähkönainen jne? Nykyäänhän sähköhommia voi tehdä aivan yhtä hyvin nainen kuin mies.

No kai tälle kaikelle on oikeasti ihan looginenkin selitys, mutta meidän lopputuloksemme oli kyllä ainakin aivan hulvaton. Ja se oli seuraavaa: Mieshän nyt vaan osaa (tai oletettavasti osaa) kaiken. No tästä päästiin sitten siihen keskusteluun, miksi sitten pitää eritellä millainen mies on kyseessä. Tai vielä jos osaa monia aloja vähäsen, kun on toiminimeltään moniammattimies. Voihan sitä olla aivan vain mies. Juurikin siksi kun miehet vain osaavat aivan kaiken maan ja taivaan välissä.

Mutta kuinka hienoa olisikaan esitellä itsensä: Jenni Lahti, mies. (Kun nyt se on Jenni Lahti, nuorisotyönohjaaja) Eikä siihen loppujen lopuksi tarvitse edes koulutusta.

Päädyimme kuitenkin siihen, että antaa miesten olla miehiä ja osata kaiken. Tällöin me naiset voimme sitten aina kirota tekeleet miesten suunnittelemiksi tai rakentamiksi, kun ne eivät toimi toivotulla tavalla.

Syksyn värit

Erosin tuossa vähän aikaa sitten lyhyestä suhteesta, johon olin panostanut enemmän kuin olin kuvitellutkaan. Olin tietenkin aivan rikki ja arvet parantuvat edelleen, omalla ajallaan.

Kun tämä tapahtui torstaina, seuraavana päivänä matkustin kotikonnuille selvittämään päätä. Samalla hain rakkaimman pikkunakin, siis Eetun, kotia täyttämään päiväni. Lauantaina sain viestin työystävältäni. Siinä viestissä hän kysyi, minkä väriseltä elämä näyttää. Silloin rupesin oikeasti miettimään omaa elämääni. Istuin ulkona, tuijotin puita ja mietin, minkä värinen elämäni sillä hetkellä on ja minkä värinen se oli pari päivää sitten.

Perjantaina elämä oli melkein musta, lauantaina se oli harmaa, niinkuin mustavalkokuvissa ja sunnuntaina huomasin siinä jo hieman keltaista. Kun viikko oli kulunut, elämässä näkyi jo paljon värejä, mutta ne värit olivat haalistuneita. Sen jälkeen tein päätöksiä.

Päätökset koskivat arpiani. Päätin antaa ajan parantaa. Syvimmät haavathan paranee hitaimmin, mutta silloin niiden kanssa oppii elämään ja jopa tykkäämään niistä. Samalla hyväksymme itsemme ja kannamme arpemme ylpeinä. Ja tärkeimpänä asiana on vahvistuminen. Mutta kaikki tämä vie ja vaatii aikaa. Sitä et voi kiirehtiä. Ainut, mitä voit tehdä on hyväksyä tilanne. Siitä se sitten alkaa.

Tänään ajoin töistä kotiin. Aurinko paistoi, radiosta tuli hyvä biisi. Samalla kerkesin katsoa maisemia. Huomasin kaikki ne mahtavat värit, syksyn värit: keltaisen, oranssin ja punaisen höystettynä ruskealla ja vihreällä. Kuinka kaunis luonto onkaan nyt! Ja kuinka moni pysähtyy sitä ihastelemaan arjen keskellä? Ei varmasti kovinkaan moni.

Samalla muistin työystäväni kysymyksen elämän väristä. Hymyilin ja totesin näkeväni kaikki värit ja hienosti ne näkyivätkin. Olin jossain vaiheessa kääntänyt uuden lehden elämässäni. En tiedä tapahtuiko se silloin, kun aloitin uudessa työpaikassani vai automatkalla, kun huomasin ettei entisen poikaystäväni ajatteleminen enää itketä. Aika on jännä juttu. Olen kohtalaisen onnellinen, vaikka arvet ovatkin vielä arat.

Niin. Entä sinä? Minkä värisenä sinun elämäsi näyttää? Pysähdy hetkeksi ja katso. Olet sen arvoinen.

Kalastajan verkot interaktiivisessa verkossa.

Sosiaalinen media (SoMe) on ollut kovassa nosteessa kirkon piirissä. Työntekijöitä kannustetaan käyttämään sitä työvälineenä ihmisten kohtaamisessa. Toki seurakunnan pitää olla siellä missä on paljon ihmisiäkin ja internet takaa nimettömyyden tunteen, vaikka asiakas keskustelisikin seurakunnan työntekijän kanssa aivan omalla nimellään. Ei tarvitse katsoa työntekijää silmiin, eikä tarvitse näyttää tunteita. Ehkä tunne voi olla jopa molemminpuolinen.

Kuitenkin olen miettinyt, mitä on tapahtunut kirkon perinteiselle ihmisten kohtaamiselle. Sille että ihminen tavataan henkilökohtaisesti, kokonaisuutena ja asiakas jakaa ilot ja surut työntekijän kanssa. Eikö vuorovaikutus ole suurempaa oikeassa elämässä kuin virtuaalisesti?

Itse käytän SoMea suurimmaksi osaksi yhteyksien ylläpitämiseen perheen, sukulaisten ja ystävien kanssa. SoMesta puhuttaessa yleisin esimerkki on yleensä aina Facebook. Ja miksei, koska se on niin monipuolinen; siellä voi jakaa elämän iloja kuvina, sanoina, muistiinpanoina, keskusteluina ja yksityisviesteinä toisten kanssa. Miksi sitä ei sitten käyttäisi? Varsinkin kun niin moni muukin sitä käyttää.

Yksityisen käytön lisäksi olen tottunut käyttämään Facebookia myös nuorisotyössä. Työskennellessäni seurakunnassa loin ryhmän isosille, jolloin kommunikointi heidän kanssaan oli helpompaa. Tein seurakunnan nuorisotyölle oman sivun, josta tykkäämällä ihmiset saivat tuoreimmat nuorisotyön uutiset suoraan sivuston etusivulle uutisvirtaansa. Ja rippikoulunuoret saattoivat luoda omalle rippikouluryhmälleen ryhmän jossa voivat jaksaa muistojaan keskenään. Hyvinkin kätevää. Milloinkahan rippikoulun voi suorittaa virtuaalisesti?

Mielestäni on todella hienoa, että kirkko on jalkautunut myös virtuaalimaailmaan. Vaikka kirkko levittää verkkojaan sosiaalisessa mediassa, ei välttämättä yksittäisen työntekijän tarvitse olla hoitamassa työtään jokaisessa suosituimmassa palvelussa. Työntekijän ei tarvitse kantaa huolta kaikista huolestuneista seurakuntalaisista vaan niistä itselleen lähimmistä. Ne jotka haluavat kysyä kirkolta jotain saavat vastauksen sellaisilta ihmisiltä jotka ovat koulutettu juuri siihen työhön.

Seurakunta on siellä missä kokoontuu kaksi tai useampi ihminen ja Jumala on kaikkialla eli myös internetissä. Mutta ei unohdeta todellista kohtaamista. Onko sosiaalisen median suuri kiinnostus vain trendi, joka heikentyy vanhetessaan? Vai siirtyykö työ kokonaan virtuaalisuuteen. Tutkimattomat ovat Herran tiet tässäkin asiassa.

(Teksti julkaistaan Dino-lehdessä)

Toivo.

Olo on kuin olisi eksynyt keskelle suurta, aavaa, pimeää peltoa
ja pään päällä tähtitaivas - pieni ihminen keskellä ääretöntä.

Toivoa silti on.
Toivoa on niin kauan kun kodin ikkunassa palaa kynttilä.
Tuo toivon kipinä.

Ja niin kauan kun toivoa on,
joku sytyttää uuden kynttilän loppuun palaneen tilalle.

Ehkä sitten syssymmällä.

Juuri leirikesän aloittaneena kirjoitin seuraavaa:
"'Päivä vain ja hetki kerrallansa' lauletaan myös eräässä virressä. Ehkä aika näyttää, onhan asioilla tapana järjestyä. Tämä vaatii vain hieman selkärankaa. Ehkä laitan nämä mietteet nyt pöytälaatikkoon ja otan ne esille taas syksyllä. Onneksi on ystäviä jotka saavat ajatukset välillä selvemmiksi"

No nyt on syksy ja katsoin asoita uudelleen. Senkin verran että päädyin hakemaan töitä Tampereelta. No. Tein hakemuksen netissä, laitoin sen menemään ja odotin. Jännitti kamalasti. Sitten tulikin kutsu haastatteluun. Kävin siellä ja sain kahden vuoden määräaikaisen viran Annalan nuorisokeskuksesta nuorisotyöntekijänä. Olin onnellinen. Olen edelleen.

39 hakijaa, joista 35 pätevää. Viisi sai kutsun haastatteluun ja kolme paikkaa auki. Virka, 2v ja 8kk määräaikaiset. Sain siis ns. hopeaa, mutta olen nyt toteuttamassa yhtä unelmaani. Tuntuu siltä kun en vaan jaksaisi odottaa lokakuun alkuun että pääsisin muuttamaan Suomen Manchesteriin.

Kaikki uusi ja varsinkin muutokset jännittävät aina. Sitä miettii näkeekö enää ihmisiä täältä kun muuttaa niin kauas. Kuitenkin on mahtavaa, että mansessa on jo ystäviä valmiina niin ei ole pelkoa, että olisi yksin. Haluaisin nähdä kaikkia kavereita vielä ennen lähtöä, mutta kuukausi menee hyvin nopeasti ja tehtävä tuntuu mahdottomalta ja varmasti onkin lähes mahdoton.

No uudet tuulet puhaltavat. Toivottavasti elämäkin saisi kunnon sisältöä. Se jää nähtäväksi. Pysytään tutkalla.